JAM – HERRA HILLON HÄMMENNYS

Simo Heiskasen teos onnistuu yhdistämään klassisen teatterityylin mykkäelokuviin, miimikoihin ja slapstickin täydellisesti

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat, 4.9.2017

Ajattelin sanoa, että Glims & Gloms –tanssiteatterin Herra Hillon hämmennys ei ole lastenteatteria. Korjaan mielipiteeni. Se nimenomaan on, ja erityisesti teinien nähtäväksi tarkoitettua sekä heidän kasvattajiensa.

Espoolla on taiteilijapariskunta, jota kaupunki ei ole ehkä edes ansainnut. Simo Heiskanen ja Tuomo Railo tuulettavat käsityksiä joka saralla. Tanssijoina, lastenteatterintekijöinä, Railo paitsi fyysisen voimakkaana näyttelijänä myös lahjakkaana kuvataiteilijana.

Simo Heiskasen uuteen JAM – Herra Hillon hämmennyksen esitykseen ajattelin tulevani perinteiseen suomalaiseen hilipatihippaiseen lastenteatteriesitykseen. Se osoittaitui kaikeksi muuksi. Commedia dell’arten perinteistä ammentaen se esittelee arkkityyppiset roolit, mutta pistää ne iloisesti sekaisin. Aivan sama, kuka mitäkin esittää.

Heiskanen näyttelee itse seremoniamestaria, joka esittelee meille hahmot. Klassiseen klovnimaskiin tehtynä tietenkin. Aina valtakunnan narri on saanut kertoa totuuden pellen puvussa.

Herra Hillo hämmentää ajatuksia ja sitä, miten ne voisivat olla toisin. Mikko Makkonen esittää viehättävää Esmeraldaa tekemättä siitä mitään drag-irvikuvaa. Hän vain on roolissaan. Hulmuhelmassaan ja prinsessapuvussaan hän ei irvaile tyttöyttä.

Jonna Aaltonen ei myöskään Urho roolissa mene ilmeisimmän kautta. Hän on oivaltanut, ettei miehisyys tarkoita hörötystä ja haarojenkaivelua. Urho on nimestään huolimatta pieni ja muiden kannelta ja viskeltävä ihminen. Sukupuolistereotypioita haistatellaan ilman katkeruuden häivää.

Eero Vesterisen luontaista liikkeen ja ilmaisun yhdistämistä olen rakastanut aina. Nyt hänelle on annettu tulkintani mukaan Arlecchinon rooli. Siinä voi sanoa aivan mitä hyvänsä. Ilman sukupuolittamista. Ja kyllä hän sanookin! Vesterisen liikkeessä ja kehon kielessä on jokainen pieni nyanssi, mitä voi kuvitella ilmaistavan. Voisin katsella hänen fyysistä läsnäoloaan loputtomiin.

Heiskanen on itse tehnyt musiikin teokseensa. Renesanssihahmona hän onnistuu tekemään pastisseja mykkäelokuvien pianosäestyksistä ja ääniefekteistä laululiikkeen vahvoihin balladeihin asti.

Herra Hillon hämmennykseen valittu klassisen teatterityylin yhdistäminen mykkäelokuviin, miimikoihin ja slapstickin toimii täydellisesti. Teoksen nimi kertoo ja ei kerro siitä mitään. Hämmennystä tällä kuitenkin tehdään.