VALKOISTEN VANKINA -ESITYS VÄLITTÄÄ VAIKUTTAVASTI PUNAVANKILEIRIN HELVETIN

Glims & Gloms -tanssiteatterin uusin produktio Valkoisten vankina perustuu Pekka Railon samannimiseen muistelmateokseen. Esitys kertoo Railon kokemuksista Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireillä Suomen sisällissodan jälkimainingeissa vuonna 1918.

Eeli Vilhunen, Demokraatti, 19.10.2018

Railon veljenpojan poika, tanssiteatteriryhmän taiteellinen johtaja Tuomo Railo on ohjannut esityksen ja vastaa myös näytelmän dramatisoinnista.

Esittävän taiteen keinoja teoksissaan yhdistävän Glims & Gloms -ryhmän juuret ovat tanssitaiteessa. Tämä näkyy Valkoisten vankina -esityksen vahvassa liikkeellisessä ilmaisussa. Tanssitaustan omaavan Railon ohjauksessa puhedraama ja liike eivät ainoastaan vuorottele vaan ne kulkevat päällekkäin läpi koko tarinan.

Esityksen aloittava kuulustelua kuvaava kohtaus, jossa vankien kurittaminen toteutetaan liikkeen avulla, on hieno ja vie katsojan suoraan todistamaan sitä, mitä valkoisten vankina oleminen tarkoitti. Tällaisissa kohdissa liikkeen ja puheen rinnakkaisuus soljuu ja fyysisyys vahvistaa draamaa.

Liikkeen ja puheen yhteispeliä onkin antoisa katsoa koko puolitoistatuntisen esityksen ajan. Kohtauksiin sulautettu fyysisyys on parhaimmillaan kekseliästä ja tuo Pekka Railon tarinaan mielenkiintoisen tason, joka toimii myös keventävänä tekijänä raakaa ajanjaksoa kuvatessa.

Valkoisten vankina on visuaaliselta ilmeeltään kauniin hallittu sekä pelkistetty. Näyttämöllä esiintyjien lisäksi nähdään pääosin vain neljä tuolia ja pöytä. Tuomo Railon toteuttamat projisoidut piirroskuvat vankileireiltä hallitsevat näyttämökuvaa. Projisoinnit sointuvat väreiltään kauniisti yhteen Karoliina Koiso-Kanttilan pukujen kanssa ja luovat näin eheän kokonaisuuden. Pelkistetty ja avara näyttämö antaa myös tarvittavan tilan esiintyjien liikkeelliselle ilmaisulle.

Pekka Railon muistelmat on saatu siirrettyä näyttämölle kiitettävästi, vaikka paikka paikoin lähdeteos kuultaa harmillisesti läpi. Käytännössä tämä ilmenee liiallisena kerronnallisuutena, kun tärkeitä tapahtumia joudutaan taustoittamaan katsojille. Välillä esitys näyttäytyykin enemmän yksittäisten kohtauksien sarjalta, mikä ohentaa draamallista vaikuttavuutta ja näin etäännyttää esitystä liiaksikin katsojasta.

Ajankuva on tästä huolimatta näyttämöllistetty uskottavasti. Punavankien arki ja epäinhimilliset olot vankileirillä sekä huono yhteiskunnallinen asema kuvataan koskettavasti. Esitys tuo myös mielleyhtymiä tämän päivän alati koventuvista poliittisista arvoista.

Valkoisten vankina on ensemblevetoinen esitys. Viiden hengen esiintyjäryhmä työskentelee loistavasti yhteen ja roolien vaihtaminen lennosta esiintyjältä toiselle toimii tasavertaisessa seurueessa hyvin, mikä tuo oman ilmavan lisänsä esityksen puheen ja liikkeen kudelmaan. Edes esityksen harmillisesti keskeyttänyt palohälytys ei vaikuttanut ryhmän ilmaisun intensiteettiin ja lopulta katkosta tuskin huomasi.

Kokonaisuutena Valkoisten vankina valottaa onnistuneesti tärkeää historiamme jaksoa ja saa Tuomo Railon sanoin ”tuntemaan kiitollisuutta yhteiskuntaamme rakentaneita suuria, hiljaisia kohtaan.”