TANSSI JA TEATTERI SULAUTUVAT YHTEEN VAVAHDUTTAVASSA VANKILEIRIKUVAUKSESSA – TULOKSENA ENSEMBLETEATTERIA PARHAIMMILLAAN

Tuomo Railon Valkoisten vankina perustuu hänen isoisänsä veljen kokemuksiin.

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat, 19.9.2018

ŠOKKIALKU. Yksi kerrallaan viedään kuulusteltavaksi eli riepoteltavaksi tai siis kidutettavaksi. Useimmat heistä toimittajia. Sananvapaudesta on kysymys – analogia tähän päivään on selvä. Ollaan punavankien leirillä, jossa ihmisellä ei ole mitään arvoa. Useimmat kiistävät syyllistyneensä mihinkään, yksi on luopio pelastaakseen nahkansa.

Valkoisten vankina perustuu käsikirjoittaja/ohjaaja Tuomo Railon isoisän veljen Pekka Railon omakohtaisiin kokemuksiin. Aiheen teema sopii siis mainiosti kuluvaan vuoteen. Tai mainio on ehkä väärä sana – kalmaisesti pikemminkin.

KERROTAAN leiristä, jonne punavangit on keskitetty. Siis keskitysleiristä, jossa hengissäpysyminen on ainoa toive. Ravintona nokare leipää ja vettä. Jotenkin selvitäkseen ihmiset yrittävät tehdä itsensä tarpeelliseksi, kuka mitenkin. Siivoamalla tai lääkintätaidoillaan.

Jännittävintä esityksessä on sen tekemisen tapa. Puhe yhdistetään jatkuvaan liikkeeseen, jopa tanssiin. Tällainen genre on melko harvinainen. Eikä kyse ole siitä, että ensin tulee monologi ja sitten tanssin pätkä. Tässä liike kulkee kaiken aikaa rinnan puheen kanssa. Ei sitä kuvittaen tai alleviivaten vaan ollen yhtä sen kanssa.

Musiikissa tunnetaan laji melodraama, jossa puhe ja musiikki kulkevat päällekkäin. Tässä voisi puhua tanssillisesta melodraamasta. Tarina ja juoni kulkee juohevasti eteenpäin, mutta myös liike sen rinnalla. Se ei lainkaan häiritse tarinaa vaan muodostaa täysipainoisen synteesin. Erittäin vaikuttavan sellaisen, joskin myös karmean. Puheteatterina tämä olisi vain historiallinen kuva.

Vieritä ylös