VIHA EI MEITÄ VAPAUTA
Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti, 6-7/ 2018
Tuomo Railo on jo pitempään yhdistänyt teoksissaan puhetta ja liikettä omaperäisesti, kielen ja liikkeen yhteistä voimaa hakien. Vuonna 2016 ensi-iltansa saaneessa Omnipotenssissa Railo tuntui vievän puheen käytön äärimmilleen; sitä oli liikkeen ohessa enemmän kuin perinteisessä teatterimonologissa. Nyt uusin teos Valkoisten vankina toimii samalla periaatteella, mutta liikkeen ja puheen suhde on vähemmän provokatiivinen, sulavampi. Kertovat monologit ja juonta kuljettavat dialogit vaihtuvat tai yhdistyvät orgaanisesti liikkeeseen. Välillä unohtaa kokonaan kummasta on kyse.
Tarinaa kertovat Railon lisäksi erinomaiset Sanni Giordani, Kaisa Leppänen, Jukka Tarvainen ja Jussi Väänänen. He myös näyttelevät taiten, pienen etäisyyden päästä.
Se sopii esityksen kiihkottomaan kerrontaan, joka tuntuu erityisen arvokkaalta siksi, että Valkoisten vankina perustuu Railon isoisän veljen Pekka Railon samannimiseen muistelmateokseen. Hän kertoo siinä kokemuksistaan punavankina Kokkolan ja Tammisaaren vankileireillä vuonna 1918. Muistelmista on Tuomo Railo dramatisoinut , koreografioinut, ohjannut ja lavastanut piirroksin sopivasti rytmitetyn, hengittävän teoksen.
Valkoisten vankina voisi olla hyvin ahdistava. Pekka Railon arkisia askareita sekä dramaattisia teloituksiakin tarkasti havainnoiva ja asiallinen kerronta yhdessä tyyliteltyihin liikkeisiin etäännytettyjen kohtausten kuitenkin armahtaa katsojaa.
Se tuntuu sanovan, että viha ei vapauta. Ymmärrys, huumori ja ironia sen sijaan auttavat jaksamaan.
Esitys jättää silti syvän muistojäljen. Lähinnä sattumanvaraisesti leireille poimittujen, ilman oikeudenkäyntejä teloitettujen ja nälkään näännytettyjen punavankien kohtaloa sekä valkoisten kylmää järjestyksenpitoa pystyy miettimään pienen matkan päästä. Ettei se koskaan toistuisi.