ARVIOT ESITYKSISTÄ

Värikkäitä jalokiviä

Vanhempi herrasmies mustissaan astuu Tanssin talon suurelle, tyhjälle lavalle, kävelee sen poikki ja istuu flyygelin eteen. Pianisti Risto Laurialan avulla pulppuavat Johan Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmien sävelet saliin. Pianoteos koostuu teemasta ja sen kolmestakymmenestä muunnelmasta, enimmäkseen duuriin sävelletyistä. Salin täyttää kevyt ja jäsentynyt barokkitunnelma, jossa hetkittäin voi kuulla haikeitakin sävyjä.

Ja sitten lavalle pyrähtää yhdeksän tanssijaa, eri-ikäisiä miehiä ja naisia, kuka sinisessä, kuka keltaisessa, kuka roosassa pitkässä housuhameessa. He muodostavat linjoja ja jonoja, vastakkaisia rivejä sekä asentoja, joissa usein käsien suunnat ja katse määräävät reitin. Kädet liikkuvat nopeasti, halkovat ilmaa ja johdattavat kulkua. Kunnes kuvio hajoaa palatakseen taas yhteen tai muodostaakseen duettoja ja sooloja. Tuntuu kuin katsoisi tanssivia nuotteja.

Tuomo Railon Bach-projekti valmistui oikeaan paikkaan. Railo oli Tanssin talon keskeisiä puuhahenkilöitä, ja nyt haave ison näyttämön teoksesta on toteutunut. Koreografia on syntynyt videoiduista improvisaatioista puretusta materiaalista. Railo on halunnut säilyttää improjen hetkellisyyden ja onnistunut siinä. Bach-projektin erinomaiset tanssijat ovat ottaneet vaativan koreografian täysin omakseen ja tuovat sooloihin ja duettoihin elämänkokemuksensa. He välkkyvät kuin yksitellen poimitut jalokivet kukin omalla, kirkkaalla tavallaan.

Vaikka teoksessa ei ole kerronnallisia elementtejä, sisällyttävät sellaiset taiturit kuin Jyrki Karttunen ja Katri Soini yhteiseen duettoonsa elämänmittaisen matkan. Teoksen kaltaista puhtaan liikkeen täydellistä juhlaa en muista pitkään aikaan nähneeni.

Railo mainitsi tämän lehden edellisessä numerossa, että sodan ja pandemian teemat näkyvät hänen teoksessaan konservatismina. Bach-projekti onkin pelkistetyn visuaalisuutensa, kansantansseista tuttujen kuvioidensa sekä selkeydessään 60-luvun modernista tanssista muistuttavan liikekielensä ansiosta viehättävällä tavalla ”vanhanaikainen”.

Tunnelmaa tukevat Railon valmistamat abstraktit ja värikylläiset animaatio, jotka projisoidaan näyttämön takaseinään.

Railo mainitsi olleensa aina sitä mieltä, ettei kuolevaisten tulisi tanssia säveltäjäneron tahtiin. Onneksi hän ei voinut vastustaa kiusausta.

Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti, 1.3.2023

Katso esityksen tiedot: BACH-PROJEKTI>

Arkinen ja myyttinen kohtaavat

Raisa Rauhamaa, Teatteri & Tanssi+ Sirkus lehti 2/2022

ARVOSTETTU AFORISTIKKO ja runoilija Mirkka Rekola (1931-2014) oli tuottelias yli viisikymmentä vuotta. Suomalaisen runouden kaanonissa Rekolan merkitys sotien jälkeisen kirjallisuuden modernismin airuena on suuri. Tätä taustaa vasten pidän Simo Heiskasen lähtökohtaa tuottaa yhden miehen esitys Rekolan runojen maailmasta melkoisen uhkarohkeana taidetekona.

Heiskanen on pitänyt kaikki esityksen narut näpeissään: ohjannut kokonaisuuden, säveltänyt materiaalin, luonut askelmerkit ja ideat sekä visuaalisen toteutuksen sooloonsa, jota kolmimiehinen orkesteri, Milla Viljamaa, Sara Puljula ja Topi Korhonen, taidolla ja herkkyydellä säestävät.

Mutta miten vaivattomasti eteenpäin virtaavan ja syvällisen, laulua, liikettä ja tekstejä sisältävän esityksen Heiskanen onkaan valitsemistaan runoista onnistunut luomaan! Hän on sisäistänyt Rekolan runouden laadun, jossa arkinen ja myyttinen kohtaavat riveillä ja niiden välissä.

Minä unohdin miten suuressa talossa asun -teoksessa kuullaan tekstejä muun muassa ikääntymisestä, tuulesta, muistista, vuodenajoista, linnuista ja ruusuista. Omaperäinen ja jokaista piirtoa myöten hallittu toteutus on kuin pienoiskuvaelmien rypäs, jossa näköalat avartuvat jokapäiväisistä havainnoista tavoittaen runouden tärkeimmän tehtävän, arkitietoisuuden näkymättömät tasot.

HEISKANEN LAUSUU, laulaa ja liikkuu musiikin ja tekstin yhteismaastossa pakottomasti, on lavalla kuin kotonaan ja sulautuu koko kehollaan tarinoiden vietäväksi. Hän artikuloi eheän Rekola-maailman suoraan yleisölle lämmöllä ja selkeydellä.

Runouden korkeammat olemisen kiteymät kevenevät Heiskasen käsittelyssä. Varmalla läsnäolollaan ja oivaltavilla, runoja kuvittavilla, pantomiinomaisilla piirroilla Heiskanen kirkastaa merkityksiä niin, että välillä mysteereihin piiloutuvat tekstit saavat nokkelan kuvituksen. Toteutusta Rehevöittää Tuomo Railon herkällä kädellä tavoittamat tausta-animaatiot.

Miltei kaksituntinen esitys on kaikkien aistien herättelyä, jossa sydän lämpenee ja täyttyy sekä mieli sivistyy.

Elämyksen jälkeen oli pakko kaivaa Rekolan runot esiin ja lukea uudelleen niitä helmiä, joita Heiskanen auliisti jo yleisölle jakoi.

Glims & Glomsin mainio Antti Puuhaara elävöittää syksyisen päivän

Espoolainen Tanssiteatteri Glims & Gloms perusti jo paljon ennen koronapandemiaa Espoon keskuksessa sijaitsevaan kauppakeskus Entresseen kauppakeskusteatterin. Kyseessä on Suomen Kulttuurirahaston tukema hanke, jonka tavoitteena on elävöittää tyhjillään olevia liiketiloja ja tuoda teatteria ihmisten keskelle paikkoihin, joissa he muutenkin liikkuvat. Esitykset ovat koko perheelle suunnattua fyysistä ja nukketeatteria.

Pandemia katkaisi hyvin alkaneen toiminnan. Nyt kauppakeskusteatteri on aloittanut uudelleen uudella esityksellä. Vaikka kyseessä on pop up-teatteri ja tila on suhteellisen pieni perusliiketila, Glims & Glomsin kauppakeskusteatteri ei ole satunnaisen oloista katuteatteria. Esitystilaan katsomoineen on satsattu niin, että yleisöllä on mahdollisuus kokea täysipainoinen teatterielämys.

Henkilökunta hätäapuhommissa

Tämä näkyy myös syyskuussa ensi-iltansa saaneessa Antti Puuhaara -esityksessä, joka on suunnattu yli 4-vuotiaille. Esityksen jokaiseen osatekijään, ja erityisesti sen visuaalisuuteen on panostettu.

Tapahtumapaikkana on Pinkopahvilan kotiseutumuseo, jonne odotetaan teatteriseuruetta esittämään kansansatuun perustuvaa Antti Puuhaara-esitystä. Väärinkäsityksen takia ryhmä ei saavukaan, joten museon henkilökunnan ei auta kuin ryhtyä itse sadun esittäjiksi, kun yleisökin on jo paikalla.

Nukke- ja esineteatteriin perustuva esitys pursuaa kekseliäitä nukkeideoita, joista iso osa luodaan ja rakennetaan näyttämöllä. Muutenkin Karoliina Koiso-Kanttilan puvut ja tarpeisto, Metti Nordininlavastus ja Leevi Lehtisen animaatiot ovat herkullisia. Niissä on huumoria, ripaus jännitystä ja kauhuakin, värikylläisyyttä ja sopivasti kansanperinnettä. Tämä kaikki mitenkään erityisesti osoittelematta. Pasi Pehkosen valot ja Simo Heiskasen musiikki ja äänimaailma tukevat ja muotoilevat omalta osaltaan mainiosti tarinan kulkua.

Tuomo Railon käsikirjoitus seurailee selkeästi monipolvista tarinaa sirotellen mukaan komiikkaa ja aimo annoksen kansanperinnetietouttakin unohtamatta muutamaa ajankohtaista viittausta muun muassa toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamiseen. Ohjauksessaan Railo on napakka ja niin rytmityksen kuin toimivan rakenteen sujuvasti hallitseva.

Antti Puuhaaran loistavat esittäjät Johanna KeinänenKaisa Niemi ja Tuomo Railo siirtyvät sujuvasti näyttelijöistä nukettajiksi ja tanssijoiksikin. Heidän tulkinnoissaan museon henkilökunnasta ja tarinan monista hahmoista on rehevyyttä ja ironiaa, mutta myös lämpöä ja sydämellisyyttä.

Antti Puuhaarassa on runsaasti tarttumapintaa isommillekin katsojille, se ei missään tapauksessa ole mikään pikkulasten esitys. Vajaan tunnin kestävä esitys sopii erinomaisesti syksyisen kauppamatkan tai päiväkoti/koulupäivän elävöittäjäksi ja hyvän mielen tuojaksi.

Annikki Alku, Demokraatti 8.10.2021

Katso esityksen tiedot: ANTTI PUUHAARA>

Glims & Gloms tarjoaa hulvattomia hetkiä ja arvokasta polttoainetta lasten mielikuvitukselle

Suvi Satama, Turun Sanomat, 15.11.2020

Glims & Gloms: DJ Mölytoosa ja Mummu

Käsikirjoitus ja ohjaus Simo Heiskanen, lavastus Tuomas Vellamo, puvut Nina Ukkonen, valot ja videot Ville Virtanen. Kauppakeskus Skanssissa 13.11.

Simo Heiskasen käsikirjoittama DJ Mölytoosa ja Mummu on kouluikäisiin vetoava musiikkikomedia Pölymöly-nimisen radioaseman työstä. Vaikka ennakkoajatukseni pop up -teatterin toimivuudesta Skanssin kauppakeskuksessa on varovaisen epäilevä, Skanssin tilaan on saatu luotua maagista teatterin tunnelmaa.

Lavalla radio-ohjelmaa juontaa hulvaton Simo Heiskanen DJ Mölytoosana ja topakka Kaisa Niemi Mummuna. Kaksikon seurassa mielikuvitus vie katsojan mukanaan naurun ja ihmetyksen poluille. 

Istun katsomossa 5-vuotiaan poikani kanssa, joka toteaa, että Heiskanen on erityisen taitava tanssimaan ja että kaksikko lavalla saa häneltä ”12 tähteä ja on siis aika hyvä”.

Heiskasen ilmeikkyys ja luonteva lavakarisma on toden totta myös aikuiselle kiinnostavaa seurattavaa. Kaisa Niemi touhukkaana mummuna ravistelee perinteisen mummon stereotypioita modernilla otteella: vaikka mummo on marjametsässä ja siivoaa, hän myös tanssii pöydällä ja revittelee luudan kanssa ympäri tilaa.

Nina Ukkosen puvut puhkuvat mielikuvitusrikkaita yksityiskohtia ja nousevat teatterielämyksen keskiöön. Poikani kysyy, ovatko nuo aivan oikeita ihmisiä – hahmojen ulkoinen olemus painuu näin myös pienen katsojan mieleen.

Paikoitellen juoni jää junnaamaan paikoilleen ja tanssia olisi saanut olla enemmän, koska liikkua kaksikko osaa. Kohtaus, jossa DJ Mölytoosa ja Mummu siirtyvät juontamaan urheiluradio-osuutta, on valloittava. Pingispallot saavat luudasta kyytiä ja Niemi ottaa eturivin lapset oivaltavasti mukaan peliin.

DJ Mölytoosa ja Mummu osoittaa, miten kömmähdykset kuuluvat arkeen ja niistä selvitään yhdessä ja sen avulla, että muistetaan, että itselle on hyvä myös nauraa.

Kiertävän pop up -teatterin idea on loistava, koska se tuo teatterin kaikkien ulottuville. Näin yhä useampi pääsee kokemaan esittäviä taiteita, joilla on keskeinen merkitys arjen irtiottojen mahdollistajana ja mielikuvituksen vapauttajana.

Katso esityksen tiedot: >

VIHA EI MEITÄ VAPAUTA

Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti, 6-7/ 2018

Tuomo Railo on jo pitempään yhdistänyt teoksissaan puhetta ja liikettä omaperäisesti, kielen ja liikkeen yhteistä voimaa hakien. Vuonna 2016 ensi-iltansa saaneessa Omnipotenssissa Railo tuntui vievän puheen käytön äärimmilleen; sitä oli liikkeen ohessa enemmän kuin perinteisessä teatterimonologissa. Nyt uusin teos Valkoisten vankina toimii samalla periaatteella, mutta liikkeen ja puheen suhde on vähemmän provokatiivinen, sulavampi. Kertovat monologit ja juonta kuljettavat dialogit vaihtuvat tai yhdistyvät orgaanisesti liikkeeseen. Välillä unohtaa kokonaan kummasta on kyse.

Tarinaa kertovat Railon lisäksi erinomaiset Sanni Giordani, Kaisa Leppänen, Jukka Tarvainen ja Jussi Väänänen. He myös näyttelevät taiten, pienen etäisyyden päästä.

Se sopii esityksen kiihkottomaan kerrontaan, joka tuntuu erityisen arvokkaalta siksi, että Valkoisten vankina perustuu Railon isoisän veljen Pekka Railon samannimiseen muistelmateokseen. Hän kertoo siinä kokemuksistaan punavankina Kokkolan ja Tammisaaren vankileireillä vuonna 1918. Muistelmista on Tuomo Railo dramatisoinut , koreografioinut, ohjannut ja lavastanut piirroksin sopivasti rytmitetyn, hengittävän teoksen.

Valkoisten vankina voisi olla hyvin ahdistava. Pekka Railon arkisia askareita sekä dramaattisia teloituksiakin tarkasti havainnoiva ja asiallinen kerronta yhdessä tyyliteltyihin liikkeisiin etäännytettyjen kohtausten kuitenkin armahtaa katsojaa.

Se tuntuu sanovan, että viha ei vapauta. Ymmärrys, huumori ja ironia sen sijaan auttavat jaksamaan.

Esitys jättää silti syvän muistojäljen. Lähinnä sattumanvaraisesti leireille poimittujen, ilman oikeudenkäyntejä teloitettujen ja nälkään näännytettyjen punavankien kohtaloa sekä valkoisten kylmää järjestyksenpitoa pystyy miettimään pienen matkan päästä. Ettei se koskaan toistuisi.

Katso esityksen tiedot: Valkoisten vankina>

VÄGANDE VITTNESBÖRD FRÅN INBÖRDESKRIGET

Pekka Railos erfarenheter från fånglägret i Dragsvik blev stoff för brorsonsonens fysiska skildring på scen.

Tove Djupsjöbacka, Hufvudstadsbladet, 19.10.2018

Glims & Gloms Dance Company går sin egen väg inom scenkonsten och skapar föreställningar som är unika, men sinsemellan väldigt olika – det är kanske inte alltid så lätt för publiken att hitta guldkornen bland föreställningar för barn, sprudlande fyrverkerier som musikalen om Helinä Rautavaara eller allvarliga och synnerligen aktuella föreställningar som den om fallet Breivik.

Den senaste helheten Valkoisten vankina landar närmast den sistnämnda, en allvarlig och tankeväckande vittnesskildring från Finlands inbördeskrig. Man pekar inte finger och gör inga direkta kopplingar till nuet men mellan raderna läser jag en viss oro över dagens samhälle – till exempel: se här hur det kan gå om rättsväsendet urholkas totalt. Historien påminner också om detaljer som att läckor till medier kan ha en viktig roll i att få förändringar till stånd.

Tuomo Railo står för manus, regi och projektioner och den intressanta sanna historien han vill berätta handlar om hans fars farbror Pekka Railo ett annorlunda vittnesmål från fånglägret i Dragsvik om hur man som röd fånge verkligen kan göra en insats. Railo den äldre grundar ett apotek i lägret och för katalog över dödsoffer och dödsorsaker, kunskap som till slut landar i rätta händer och bidrar till att allmänheten får kännedom om de vidriga förhållandena i lägret. Senare bidrar han till att bygga upp landet bland annat som riksdagsledamot och biträdande stadsdirektör i Helsingfors.

Fysisk teater

Som föreställning landar det hela inom den fysiska teatern, dansen är ständigt närvarande men helt underordnad texten. Dramaturgin har ett fint flyt, och första scenen är strålande genomförd – man förstår genast idén med rollfördelningen: alla spelar alla roller, till exempel övergår rollen som Pekka Railo ständigt från en person till en annan. Man kunde tänka sig att det urvattnar rollens karaktär, men i stället bidrar det faktiskt till att göra huvudrollen mångskiftande, speciellt som den spelas av både män och kvinnor.

Flytet fortsätter och dramaturgin är till största delen lyckad. Emellanåt blir det lite väl mycket text – det känns som om man skulle behöva mera luft kring texten för att verkligen ta till sig berättelsen. Den baserar sig på Railos dagboksskildring, texten är därmed komprimerad och saklig, förbluffande objektiv i många partier. Emellanåt hänger man sig åt att teckna karikatyrer kryddade med utstuderat rörelsespråk, speciellt i fråga om domarna. Tidshoppet i mitten känns också aningen abrupt. Ensemblen är genomgående jämn och uttrycksfull i sina prestationer.

Något jag tycker föreställningen fångar speciellt fint är apatin i fånglägret, hur hungern närmar sig fångarna och får dem att tyna bort i tysthet. Sådana stämningar är inte dramatiska så det förslår, här kommer verkligen kombinationen av text och lyrisk rörelse till sin rätt.

Katso esityksen tiedot: Valkoisten vankina>

VALKOISTEN VANKINA -ESITYS VÄLITTÄÄ VAIKUTTAVASTI PUNAVANKILEIRIN HELVETIN

Glims & Gloms -tanssiteatterin uusin produktio Valkoisten vankina perustuu Pekka Railon samannimiseen muistelmateokseen. Esitys kertoo Railon kokemuksista Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireillä Suomen sisällissodan jälkimainingeissa vuonna 1918.

Eeli Vilhunen, Demokraatti, 19.10.2018

Railon veljenpojan poika, tanssiteatteriryhmän taiteellinen johtaja Tuomo Railo on ohjannut esityksen ja vastaa myös näytelmän dramatisoinnista.

Esittävän taiteen keinoja teoksissaan yhdistävän Glims & Gloms -ryhmän juuret ovat tanssitaiteessa. Tämä näkyy Valkoisten vankina -esityksen vahvassa liikkeellisessä ilmaisussa. Tanssitaustan omaavan Railon ohjauksessa puhedraama ja liike eivät ainoastaan vuorottele vaan ne kulkevat päällekkäin läpi koko tarinan.

Esityksen aloittava kuulustelua kuvaava kohtaus, jossa vankien kurittaminen toteutetaan liikkeen avulla, on hieno ja vie katsojan suoraan todistamaan sitä, mitä valkoisten vankina oleminen tarkoitti. Tällaisissa kohdissa liikkeen ja puheen rinnakkaisuus soljuu ja fyysisyys vahvistaa draamaa.

Liikkeen ja puheen yhteispeliä onkin antoisa katsoa koko puolitoistatuntisen esityksen ajan. Kohtauksiin sulautettu fyysisyys on parhaimmillaan kekseliästä ja tuo Pekka Railon tarinaan mielenkiintoisen tason, joka toimii myös keventävänä tekijänä raakaa ajanjaksoa kuvatessa.

Valkoisten vankina on visuaaliselta ilmeeltään kauniin hallittu sekä pelkistetty. Näyttämöllä esiintyjien lisäksi nähdään pääosin vain neljä tuolia ja pöytä. Tuomo Railon toteuttamat projisoidut piirroskuvat vankileireiltä hallitsevat näyttämökuvaa. Projisoinnit sointuvat väreiltään kauniisti yhteen Karoliina Koiso-Kanttilan pukujen kanssa ja luovat näin eheän kokonaisuuden. Pelkistetty ja avara näyttämö antaa myös tarvittavan tilan esiintyjien liikkeelliselle ilmaisulle.

Pekka Railon muistelmat on saatu siirrettyä näyttämölle kiitettävästi, vaikka paikka paikoin lähdeteos kuultaa harmillisesti läpi. Käytännössä tämä ilmenee liiallisena kerronnallisuutena, kun tärkeitä tapahtumia joudutaan taustoittamaan katsojille. Välillä esitys näyttäytyykin enemmän yksittäisten kohtauksien sarjalta, mikä ohentaa draamallista vaikuttavuutta ja näin etäännyttää esitystä liiaksikin katsojasta.

Ajankuva on tästä huolimatta näyttämöllistetty uskottavasti. Punavankien arki ja epäinhimilliset olot vankileirillä sekä huono yhteiskunnallinen asema kuvataan koskettavasti. Esitys tuo myös mielleyhtymiä tämän päivän alati koventuvista poliittisista arvoista.

Valkoisten vankina on ensemblevetoinen esitys. Viiden hengen esiintyjäryhmä työskentelee loistavasti yhteen ja roolien vaihtaminen lennosta esiintyjältä toiselle toimii tasavertaisessa seurueessa hyvin, mikä tuo oman ilmavan lisänsä esityksen puheen ja liikkeen kudelmaan. Edes esityksen harmillisesti keskeyttänyt palohälytys ei vaikuttanut ryhmän ilmaisun intensiteettiin ja lopulta katkosta tuskin huomasi.

Kokonaisuutena Valkoisten vankina valottaa onnistuneesti tärkeää historiamme jaksoa ja saa Tuomo Railon sanoin ”tuntemaan kiitollisuutta yhteiskuntaamme rakentaneita suuria, hiljaisia kohtaan.”

Katso esityksen tiedot: Valkoisten vankina>

TANSSI JA TEATTERI SULAUTUVAT YHTEEN VAVAHDUTTAVASSA VANKILEIRIKUVAUKSESSA – TULOKSENA ENSEMBLETEATTERIA PARHAIMMILLAAN

Tuomo Railon Valkoisten vankina perustuu hänen isoisänsä veljen kokemuksiin.

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat, 19.9.2018

ŠOKKIALKU. Yksi kerrallaan viedään kuulusteltavaksi eli riepoteltavaksi tai siis kidutettavaksi. Useimmat heistä toimittajia. Sananvapaudesta on kysymys – analogia tähän päivään on selvä. Ollaan punavankien leirillä, jossa ihmisellä ei ole mitään arvoa. Useimmat kiistävät syyllistyneensä mihinkään, yksi on luopio pelastaakseen nahkansa.

Valkoisten vankina perustuu käsikirjoittaja/ohjaaja Tuomo Railon isoisän veljen Pekka Railon omakohtaisiin kokemuksiin. Aiheen teema sopii siis mainiosti kuluvaan vuoteen. Tai mainio on ehkä väärä sana – kalmaisesti pikemminkin.

KERROTAAN leiristä, jonne punavangit on keskitetty. Siis keskitysleiristä, jossa hengissäpysyminen on ainoa toive. Ravintona nokare leipää ja vettä. Jotenkin selvitäkseen ihmiset yrittävät tehdä itsensä tarpeelliseksi, kuka mitenkin. Siivoamalla tai lääkintätaidoillaan.

Jännittävintä esityksessä on sen tekemisen tapa. Puhe yhdistetään jatkuvaan liikkeeseen, jopa tanssiin. Tällainen genre on melko harvinainen. Eikä kyse ole siitä, että ensin tulee monologi ja sitten tanssin pätkä. Tässä liike kulkee kaiken aikaa rinnan puheen kanssa. Ei sitä kuvittaen tai alleviivaten vaan ollen yhtä sen kanssa.

Musiikissa tunnetaan laji melodraama, jossa puhe ja musiikki kulkevat päällekkäin. Tässä voisi puhua tanssillisesta melodraamasta. Tarina ja juoni kulkee juohevasti eteenpäin, mutta myös liike sen rinnalla. Se ei lainkaan häiritse tarinaa vaan muodostaa täysipainoisen synteesin. Erittäin vaikuttavan sellaisen, joskin myös karmean. Puheteatterina tämä olisi vain historiallinen kuva.

Katso esityksen tiedot: Valkoisten vankina>

MIELIKUVITUKSELLE PALJON POLTTOAINETTA

Anne Saarikettu, Keskipohjanmaa, 14.2.2018

Kokkolan Talvitansseissa esiintynyt Glims & Gloms on palkittu espoolainen tanssiteatteri, jonka taiteellisena pyrkimyksenä on tuottaa esityksiä, joissa komiikka koskettaa, huumori yllättää ja tanssi kohottaa. Nämä kaikki toteutuivat sunnuntaina kaupunginteatterissa Kokkolassa.

Isolla näyttämöllä koettiin Jam – Herra Hillon hämmennys. Sitä seurasi lähes permannollinen yleisöä: alle kouluikäisiä sekä kouluikäisiä aikuisia seuranaan.

Ohjelmalehtisessä kerrotaan esityksestä: Herra Jam Hillon mukana kulkee hänen koko omaisuutensa. Kotinsa menettäneenä hän viettää kiertolaisen elämää ja vaeltaa ympäriinsä laukkujaan raahaten. Kantamusten sisältä löytyy kaikki tarpeellinen, mutta myös antiikkia, jonka arvon vain herra Hillo ymmärtää. Entisen rihkamakauppiaan kalleimmat aarteet – Esmeralda, Vilivili ja Urho – heräävät henkiin Hillon kauhuksi ja lasten iloksi.

Oli sykähdyttävää tarkkailla lapsiyleisön eläytymistä ja reaktioita, kuten intensiivistä katsetta, ihmetteleviä kysymyksiä ja naurahduksia, jotka seurasivat välittömästi, kun lavalla tapahtui kiinnostavaa.

Myös aikuisen näkökulmasta vajaan tunnin kestänyt esitys oli mielenkiintoinen matka monipuolisen kehollisuuden sekä värien, valojen, varjojen ja äänten maailmaan.

Voi vain arvailla, millä lailla ja miten pitkään esitys heijastelee lapsiyleisön elämässä, niin monipuolisesti se ruokki mielikuvitusta. Veikkaan, että lapsikatsojat ottavat pitkään vaikutteita hahmojen liikkeistä sekä pukeutumisesta ja muusta rekvisiitasta muun muassa roolileikkeihinsä.

Eräs yleisössä olleista alle kouluikäisistä arvioi esityksen hassuksi ja pelottavaksikin. ”Suosittelen neljävuotiaille”, hän totesi lopuksi. Niin minäkin.

Lisäksi kiitän ja iloitsen jälleen kerran siitä, miten monipuolista kulttuuritarjontaa Kokkolassa on, myös lapsille.

Katso esityksen tiedot: JAM – Herra Hillon hämmennys>

HERRA HILLON HURMAAVA HÄMMENNYS

Annikki Alku, Savon Sanomat 20.6.2018

Kuopion tanssiviikko on useinmiten keskittynyt aikuisesityksiin. Siksi oli oikein hyvä, että tänän vuonna mukana oli espoolainen tanssiteatteri Glims & Glomsin viime syksynä kantaesitetty koko perheelle suunnattu JAM _ Herra Hillon hämmennys.

Jos nimi kuulostaa hauskan absurdilta, niin sitä on myös itse esitys. Teatterin toisen perustajan Simo Heiskasen koreografioima ja säveltämä JAM on haikean humoristinen ja assosiaatiologiikalla etenevä kertomus chaplinmaisesta kulkurista Herra Hillosta. Koko hänen omaisuutensa – ja muistonsa – kulkevat matkalaukkuröykkiössä, josta löytyy vaikka mitä kukkasista sirkustelttaan.

Kun Hillon kalleimmat aarteet, Esmeralda, Vilivili ja Urho, heräävät henkiin, alkaa tapahtua. Ei sinänsä mitään kovin kummallista, mutta kommelksia, pientä uhoilua, laulua ja beatboksausta sekä tietenkin hillon syöntiä. Kaikki toteutettuna hiukan vinksahtaneesta ja klovneriaan perustuvsta näkökulmasta.

Herra hilloa sydämellisesti esittävällä Heiskasella on tanssijoina kolme vahvaa persoonaa. Jonna Aaltosen Urho on vallan hurmaava pieni mies, jonka yli ei kävellä. eero Vesterisen Vilivili on hellyttävä iso pelle ja Mikko Makkosen Esmeralda on yllättäviä kykyjä omaava ujohko tyttö.

Hykerryttävien roolitulkintojen lisäksi kukin heistä on briljantti tanssija, jonka liiketarkkuus ja näyttämöllinen läsnäolo valloittavat.

Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelema visuaalinen ilme on värikäs ja ripauksen verran sadunomainen. Puvut rönsyilevät ilkikurisesti, mutta kumartavay tyylikkäästi sirkusperinteelle.

JAM:ia voi halutessaan katsoa vain hyvin toteutettuna tanssillisena hupailuna, mutta pinnan alta löytyy myös syvempiä sävyjä omana itsenään olemisen oikeutuksesta ja elämän hetkellisyydestä. Isoja asioita, joita ei tuputeta, mutta jotka tuodaan kyllä näkyville.

Katso esityksen tiedot: JAM – Herra Hillon hämmennys>

SIMO HEISKASEN HELLYTTÄVÄN HAUSKA RAXU TASKUNEN

Raxu Taskunen on pieni ja aika hellyttävän oloinen pörröinen olio, joka rakastaa taskuja ja naksuja. Espoolaisen Glims & Gloms -teatterin Simo Heiskasen luoma Raxu seikkailee taskusta toiseen, joutuu välillä viemäriinkin pakoillessaan salapoliisi Hönttösta ja löytää lopulta ystävän, Rudolf Kakadun, maapallon toiselta puolelta Australiasta. Heiskasen käsikirjoittama, säveltämä, ohjaama ja esittämä Raxu Taskunen on suureellisesti nimetty nukketeatterimusikaaliksi. Lähes tilaan kuin tilaan mahtuva esitys on sitäkin eri tyylisine lauluineen, mutta ennen kaikkea se on sekä sanallista että visuaalista ilotulitusta.

Anne Aarion ja Ninan Ukkosen toteuttama punahehkuinen, perinteinen nukketeatterinäyttämö on kuin suoraan itämaisista saduista. Käsi- ja keppinuket ovat värikkäitä ja kekseliään mielikuvituksellisia. Niissä on sadun taikaa.  

Tekstin nokkeluus ja rikkaus menee varmasti esityksen varsinaiselta kohderyhmältä, 3-8 -vuotiailta, suurimmaksi osaksi ohi, mutta saa aikuisemman katsojan hymyilemään. Heiskasen hivenen absurdi esitysote ja surrealistinen juonen kuljetus toimivat mainiosti. Vaikka hän ei nukettajana selvästikään ole ihan omimmalla alueellaan, se ei kokonaismenoa haittaa.

Tapahtumien lomaan on myös ujutettu hiukan asiaakin terveellisestä syömisestä ja nukkumisen tärkeydestä, mutta ei yhtään sormella osoittaen. Runsaan puolen tunnin pituinen esitys on juuri sopivan mittainen ja tarpeeksi tapahtumarikas kiinnittääkseen yleisönsä jakamattoman huomion.

Raxu Taskunen seikkailee jouluun asti Glims & Glomsin pop up-näyttämöllä kauppakeskus Enressessä Espoon keskuksessa.

Annikki Alku, Demokraatti, 3.12.2018 

Katso esityksen tiedot: Raxu Taskunen>

SIMO HEISKASEN KÄSIKIRJOITTAMA JA ESITTÄMÄ NUKKEMUSIKAALI VALISTAA VIIHDYTTÄEN

TANSSITEATTERI Glims & Glomsin Simo Heiskanen on varsinainen Espoon renessanssi-ihminen. Hän tanssii, näyttelee, käsikirjoittaa, säveltää ja laulaa. Raxu Taskunen on hyppäys nukketeatterin maailmaan. Lähes kaikki siinä on Heiskasen käsi­alaa.

Teos on nimetty nukketeatterimusikaaliksi. Kyse ei tosiaan ole mistään suurmusikaalista, kuten suuret laitosteatterit tuppaavat musikaalejaan nykyään nimittämään. Kaikki on pientä, nukenkokoista.

Koko esitys mahtuu melkein taskuun ja mikäs sen sopivampaa, kun päähenkilö on nimeltään Taskunen, joka majailee ja matkustelee ihmisten taskuissa.

Kompakti esitys ei vaadi paljon tilaa tai resursseja. Raxu Taskusta on esitetty kauppakeskuksessa, ja suunnitelmissa on päiväkotikiertue syksyllä.

MUSIKAALI on venyvä käsite tässä. Liki läpilaulettu nukkeiloittelu lähestyy mieluummin nykyoopperaa.

Heiskanen ei mene sieltä yli, missä rima on matalin. Resitoiva ja polveileva musiikki ei tarjoa selkeitä melodioita tai takertuvia korvamatoja. Siitä on ensikuulemalla turha palauttaa ”aarioita” tai hittejä mieleen.

Simo Heiskanen esittää itse kaikki roolit. Raxu Taskunen itse on käsi- ja sorminuken hybridi – sympaattinen määrittelemätön karvaturrikkaöttiäinen, jonka intohimo ja pahe ovat naksut.

Hän välttelee ikäviä asioita, kuten nukkumaanmenoaikoja ja kaikkea terveellistä. Pahin vihollisensa on salailupoliisi Hönttönen, joka esittäytyy moraalinvartijana ja kaikin puolin ikävänä ihmisenä.

ASETELMA on selkeä. Lapset rakastavat esi- ja aikuisvaltaa vastustavia ja normeja rikkovia anarkistihahmoja aina Pepistä muumeihin.

Heiskasen käsikirjoituksessa on kuitenkin nykyaikaan sopiva ja tärkeäkin opettavainen ja valistava vire.

Australiassa Taskunen kokee Rudolf-kakadun (suosikkini esityksessä) avulla kääntymyksen ja oppii suola- ja rasvapitoisten naksujen sijaan syömään jyviä ja pähkinöitä – eikä vierasta enää vihreitäkään.

Heiskanen ei kuitenkaan puhkiselitä tai paasaa terveysevankelistana. Tematiikkaa hädin tuskin ehditään esitellä ja viemään loppuun lyhyessä esityksessä.

Pientä sormea olisi voinut heristää enemmänkin uskottavuuden siitä katoamatta. Asiat menevät kaaliin hauskan pikku otuksen esimerkin kautta.

TEKSTISSÄÄN Heiskanen käyttää vitsikästä riimittelyä ja lapsille mieluisana pidettyä nonsensea. Jotkut heitot tajuavat ehkä vain aikuiset, vaikka lapsille viehättävän kotikutoinenkin esitys on kaikkine konventioineen selvästi osoitettu.

Tähän voisi mainiosti yhdistää teemaa käsittelevän keskustelutuokion.

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat 3.5.2019

Katso esityksen tiedot: Raxu Taskunen>

SIMO HEISKASEN KAUPPAKESKUKSESSA RUNSAANA RÖNSYÄVÄ SOOLOTEOS TEMPAA KATSOJAT NAKSUJEN JA RIIMIEN MAAILMAAN

Onpa hauskaa, että Skanssin kaltaisessa kauppakeskuksessa voi ostosten lomassa – tai vaikka ihan asioikseen – piipahtaa teatterissa. Espoossa kotipaikkaansa pitävän Glims & Gloms Dance Companyn pop up -teatterin ajatuksena on elävöittää tyhjillään olevia liiketiloja tarjoamalla taiteellisesti kunnianhimoista ammattiteatteria helposti saavutettavassa muodossa.

Turussa on syyskuun 29. päivään saakka mahdollisuus tempautua omintakeisen Raxu Taskusen maailmaan. Karvainen otus on perso suolaisille ja rasvaisille naksuille, joita se etsii erilaisista taskuista. Raxun vauhdikas seikkailu kuljettaa katsojaa taskujen pohjilta viemäreiden syvyyksiin ja sieltä hajulukon kautta aina Australiaan saakka.

Koreografina tunnetun Simo Heiskasen sooloteos rönsyää runsaana. Runsautta tuovat paitsi tarinalliset ja verbaaliset elementit, myös nuket ja useat ilmeikkäät hahmot. Raksun lisäksi näyttämölle ilmestyy persoonallinen hahmogalleria, joiden roolit vaihtelevat vastustajista auttajiin.

Nokkela laulujen ja lorujen riimittely tarjoaa kaikenikäisille katsojille lukuisia hupaisia oivalluksen hetkiä. Salavihkainen opetuskin humoristiseen kokonaisuuteen kätkeytyy: terveelliset ruokailutottumukset ja säännölliset nukkumaanmenoajat ovat kannatettavia asioita. Ajattelematon nopean nautinnon tavoittelu sen sijaan osoittautuu usein haitalliseksi.

Heiskasen gestinen ilmaisu on ilmeikästä ja tarkasti aksentoitua. Lisäksi hän tavoittaa eri tyylilajeilla leikitteleviin lauluihin laajan sävyjen skaalan.

Anniina Karhu, Turun Sanomat 15.9.2019

Katso esityksen tiedot: Raxu Taskunen>

JAM – HERRA HILLON HÄMMENNYS

Simo Heiskasen teos onnistuu yhdistämään klassisen teatterityylin mykkäelokuviin, miimikoihin ja slapstickin täydellisesti

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat, 4.9.2017

Ajattelin sanoa, että Glims & Gloms –tanssiteatterin Herra Hillon hämmennys ei ole lastenteatteria. Korjaan mielipiteeni. Se nimenomaan on, ja erityisesti teinien nähtäväksi tarkoitettua sekä heidän kasvattajiensa.

Espoolla on taiteilijapariskunta, jota kaupunki ei ole ehkä edes ansainnut. Simo Heiskanen ja Tuomo Railo tuulettavat käsityksiä joka saralla. Tanssijoina, lastenteatterintekijöinä, Railo paitsi fyysisen voimakkaana näyttelijänä myös lahjakkaana kuvataiteilijana.

Simo Heiskasen uuteen JAM – Herra Hillon hämmennyksen esitykseen ajattelin tulevani perinteiseen suomalaiseen hilipatihippaiseen lastenteatteriesitykseen. Se osoittaitui kaikeksi muuksi. Commedia dell’arten perinteistä ammentaen se esittelee arkkityyppiset roolit, mutta pistää ne iloisesti sekaisin. Aivan sama, kuka mitäkin esittää.

Heiskanen näyttelee itse seremoniamestaria, joka esittelee meille hahmot. Klassiseen klovnimaskiin tehtynä tietenkin. Aina valtakunnan narri on saanut kertoa totuuden pellen puvussa.

Herra Hillo hämmentää ajatuksia ja sitä, miten ne voisivat olla toisin. Mikko Makkonen esittää viehättävää Esmeraldaa tekemättä siitä mitään drag-irvikuvaa. Hän vain on roolissaan. Hulmuhelmassaan ja prinsessapuvussaan hän ei irvaile tyttöyttä.

Jonna Aaltonen ei myöskään Urho roolissa mene ilmeisimmän kautta. Hän on oivaltanut, ettei miehisyys tarkoita hörötystä ja haarojenkaivelua. Urho on nimestään huolimatta pieni ja muiden kannelta ja viskeltävä ihminen. Sukupuolistereotypioita haistatellaan ilman katkeruuden häivää.

Eero Vesterisen luontaista liikkeen ja ilmaisun yhdistämistä olen rakastanut aina. Nyt hänelle on annettu tulkintani mukaan Arlecchinon rooli. Siinä voi sanoa aivan mitä hyvänsä. Ilman sukupuolittamista. Ja kyllä hän sanookin! Vesterisen liikkeessä ja kehon kielessä on jokainen pieni nyanssi, mitä voi kuvitella ilmaistavan. Voisin katsella hänen fyysistä läsnäoloaan loputtomiin.

Heiskanen on itse tehnyt musiikin teokseensa. Renesanssihahmona hän onnistuu tekemään pastisseja mykkäelokuvien pianosäestyksistä ja ääniefekteistä laululiikkeen vahvoihin balladeihin asti.

Herra Hillon hämmennykseen valittu klassisen teatterityylin yhdistäminen mykkäelokuviin, miimikoihin ja slapstickin toimii täydellisesti. Teoksen nimi kertoo ja ei kerro siitä mitään. Hämmennystä tällä kuitenkin tehdään.

Katso esityksen tiedot: JAM – Herra Hillon hämmennys>