Milla Viljamaa ja Glims & Gloms 2024

Viljamaa on luonut raikkaan sointi- ja sävelmaailman sata vuotta sitten syntyneen Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin. Hän on sukeltanut runojen pinnan alle ja puhaltanut niihin uuden elämän kauniilla, hauskoilla ja kaihoisilla melodioilla ja äänimaisemilla. Sihinät, suhinat, kavionkopse, rutinat ja pärinät kuljettavat kuulijan robottien, perunan keiton ja villien ratsastajien maailmaan. Levyn loistavien solistien erilaiset äänenvärit, stemmalaulu sekä eläytyvä laulu- ja lausuntatapa vahvistavat runojen kuvitusta.

Musiikki on ilmeikästä, yllätyksellistä ja taitavasti soitettua ja laulettua. Soittimistosta löytyvät muiden muassa harmoni sekä tina- ja kazoopilli. Osa instrumenteista on toteutettu tietokoneella. Tiitiäinen on sävelletty edelleen esitettävään tanssiteokseen, josta näkee pätkiä vapaasti verkosta ladattavan levyn yhteydessä, mutta levyn äänimaailmakin synnyttää mielessä vahvoja visioita. On ihana kuulla näin korkeatasoista lastenmusiikkia, jossa riittää ihmeteltävää, kummasteltavaa ja iloa sekä lapsille että aikuisille.

Arja Kangasniemi, Kansanmusiikki-lehti 3/2024

Kuulaksen avausesitys lumosi kriitikon.

Tanssiteatteri Glims&Gloms: Tii-Tii-Tiitiäinen. Runot: Kirsi Kunnas. Käsikirjoitus, koreografia, ohjaus: Simo Heiskanen. Sävellys: Milla Viljamaa. Kuvitus: Julia Vuori. Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila. Video- ja valosuunnittelu: Ville Virtanen. Esiintyjät: Simo Heiskanen, Kasperi Kolehmainen, Kaisa Niemi, Ilona Pukkila, Milla Viljamaa, Jussi Väänänen. Kuulas -lastenteatteritapahtuman avajaisesitys. Kouvolan teatteri 22.5.

Kun teatterinjohtaja Tiina Luhtaniemi ja Kouvolan liikunta- ja kulttuurilautakunnan varapuheenjohtaja Nita Ahola lausuivat Kuulas-tapahtuman avajaissanat, heitä kannatti kuunnella. Luhtaniemi kannusti lukemaan ääneen, lukemaan yhdessä ja leikkimään yhdessä. Ahtola palasi omiin Kuulas-muistoihinsa ja muistutti, että kulttuuri kuuluu kaikille.

Sitten päästiin sadun ja runon maahan, aivan kuin joku olisi käännellyt sivuja ja kutsunut yleisön sisälle kirjaan. Suomalaisen lastenrunouden uudistajan Kirsi Kunnaksen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi valmistunut tanssiteatteri Glims&Glomsin poikkitaiteellinen Tii-Tii-Tiitiäinen valloitti yleisön iästä riippumatta ensi hetkistä alkaen. Esityksessä runot pulppuavat, tanssi vangitsee, katsojan mielikuvitus saa mellastaa.

Kiitos Julia Vuoren, näyttämöltä katsomoon huokuu Martta Wendelin -henkisten, Rudolf Koivunkin sulokkaita lastenkirjakuvituksia heijastelevien kuvien tunnelmaa. Lapsille pitää olla koettavana lempeää kauneutta, joka vahvistaa uskoa hyvään, ja siinä Tii-Tii-Tiitiäisen visualisointi onnistuu. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustus miltei riehuu kekseliäisyyttä ja värien rikkautta. Milla Viljamaan leikittelevä, valppaasti tapahtumiin reagoiva musiikki lujittaa kokonaisuutta vahvistamalla tunnelmaa, voimistamalla sävyjä – mutta silti se luo ja tuo mukaan yllätyksiäkin.

Glims&Glomsin ensemble on taitava. Esiintyjien tekninen osaaminen ei ulotu pelkästään tanssiin; he lausuvat, he laulavat, heissä henkilöityvät niin Tunteellinen siili kuin Tiitiäinen ja kumppanitkin. Roolit ovat vahvoja, ilmaisu topakkaa. Taiteellinen kunnianhimo näkyy ja kuuluu.

Simo Heiskanen on luonut Tii-Tii-Tiitiäisestä todellisen kokonaistaideteoksen, jossa jokainen elementti niveltyy saumattomasti toiseen. Kaiken ydin on runon rytmin, riimin ja liikkeen keskinäisessä yhteydessä. Nautin etenkin koreografioiden monimuotoisuudesta ja siitä, miten runo tulee tanssissa näkyväksi.

Ohjaus on tarkkaa, huolellista ja hyvin rytmitettyä. Suvantovaiheissa katsoja saa rauhan keskittyä taustakuvaan tai musiikkiin. Kokonaisuus suorastaan lumoaa. Ettei vain taikurin kosketuksella ollut osansa lopputuloksessa?

Tii-Tii-Tiitiäisen esityksestä poistui katsojia, jotka suorastaan hyrisivät hyvää, iloista mieltä. Onneksi sitä voi käydä tankkaamassa Kuulas-tapahtuman muissa esityksissä koko viikonlopun ajan.

Anna-Maija Järvi-Herlevi, Kouvolan Sanomat 25.5.2024

On harvinaista herkkua nähdä sellainen esitys kuin Glims & Glomsin syksyn koko perheen uutuus Tii-Tii-Tiitiäinen. Tällä tarkoitan esitystä, jonka joka ikinen osatekijä toimii ja joka on lasten lisäksi aidosti kiinnostava myös aikuiselle.

Toki Kirsi Kunnaksen klassikkorunot ja niiden tuominen näyttämölle ovat jo sinällään vahva lähtökohta, mutta se ei silti takaa itse esityksen onnistumista. Simo Heiskanen on kuitenkin käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan kyennyt luomaan Kunnaksen eri teoksista kootuista lastenrunoista ehjän ja rakenteellisesti luontevasti etenevän kokonaisuuden.

Punaisena lankana kulkee Haitulan etsiminen ja etsinnän myötä mukana ovat kaikki monelle tutut runot, mutta myös hieman harvinaisempia.

Koska Glims & Gloms on tanssiteatteri, runot nimenomaan sekä kuullaan että nähdään. Esityksessä on kautta linjan ihan kunnon tanssia, eikä vain vauhdikasta liikkumista. Heiskasen ilmeikäs koreografia ja Milla Viljamaan sävellykset osaan runoista toimivat loistavasti yhteen. Ja kun ei lauleta, Viljamaan äänimatto antaa sointuvan pohjan liikkumiselle ja runojen lausumiselle.

Myös esityksen visuaalinen maailma on hengästyttävä. Ville Virtasen Julia Vuoren kuvituksesta tekemät yhtä aikaa luonnolliset ja sadunomaiset videot ovat lumoavia. Projisoinnin metsä ja aavikko jopa tanssivat musiikin mukana.

Karoliina Koiso-Kanttilan yksityiskohtia täynnä olevia, kekseliään humoristisia ja värikylläisiä pukuja katselisi vaikka kuinka kauan. Ja Viljamaan soittokoroke on maaginen mätäs, jota liikutellaan tarpeen tullen ympäri näyttämöä.

Huumoria ja sydämellistä lämpöä on myös esityksen hahmoissa. Tulee tunne, että teoksen tekijät ovat todella halunneet tehdä esityksen, eikä se ole ”vain työtä”.
Tapahtumien johdattelijana on Heiskasen kertojahahmo. Kasperi Kolehmainen, Kaisa Niemi, Ilona Pukkila ja Jussi Väänänen vaihtavat runojen myötä hahmosta toiseen pienin elein, äänen muutoksin tai vaatteiden vaihdoin.

NIIN TANSSI KUIN näyttelijäilmaisu ovat luontevan vaivatonta ja rauhallisen selkeää. Mitään ei yliyritetä, mutta kaikki mikä tehdään, tehdään täysillä. Ja kontakti rampin yli syntyy, vaikkei katsojia väen vängällä yritetä osallistaa.

Esityksessä ei ole hetkeäkään tyhjää kohtaa ja rytmitys toimii. Energiaa ja vauhtia kyllä on, mutta ei itsetarkoituksellisesti ja välillä myös rauhoitutaan. Liki tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja vangitsee vaivatta myös lapsikatsojat.

Toivon todella, että Tii-Tii-Tiitiäinen saa pitkän elinkaaren. Sen lisäksi, että se tutustuttaa loistaviin lastenrunoihin, se antaa elämyksiä ja kokemuksen siitä, mitä pohjimmiltaan pienimuotoinen lastenteatteri voi parhaimmillaan olla.

Annikki Alku, Demokraatti 18.9.2023

Mikä oli vuoden 2023 napakymppi? Mikä hämmensi hajanaisuudellaan? Neljä lehden paljon nähnyttä kriitikkoa paljastaa vaikuttavimmat esitykset viime vuodelta.

R A I S A  R AU H A M A A : Rohkeasti outo näyttää erilaisen maailman

😊 Glims&Gloms: Koreografi Tuomo Railon Bach-projekti oli oikea laatuteos Tanssin talon Erkko-salin suurella näyttämöllä. Kirkkaaksi hiottu esitys oli ilo silmille ja korville. Pianisti Risto Laurilan näyttämöllä tulkitsemat J. S. Bachin Goldberg-muunnelmat saivat eri-ikäiset tanssijat eloisasti loistamaan ja soljumaan musiikin vaihtuvien tunnelmien kuljettaessa heitä yhä uusiin tanssillisiin tilanteisiin. Vakuuttava, taitava ja kaikilta osiltaan loppuun asti rakennettu, mielihyvää tuottava nykytanssiteos!

Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti 1/2024, Raisa Rauhamaa

Vanhempi herrasmies mustissaan astuu Tanssin talon suurelle, tyhjälle lavalle, kävelee sen poikki ja istuu flyygelin eteen. Pianisti Risto Laurialan avulla pulppuavat Johan Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmien sävelet saliin. Pianoteos koostuu teemasta ja sen kolmestakymmenestä muunnelmasta, enimmäkseen duuriin sävelletyistä. Salin täyttää kevyt ja jäsentynyt barokkitunnelma, jossa hetkittäin voi kuulla haikeitakin sävyjä.

Ja sitten lavalle pyrähtää yhdeksän tanssijaa, eri-ikäisiä miehiä ja naisia, kuka sinisessä, kuka keltaisessa, kuka roosassa pitkässä housuhameessa. He muodostavat linjoja ja jonoja, vastakkaisia rivejä sekä asentoja, joissa usein käsien suunnat ja katse määräävät reitin. Kädet liikkuvat nopeasti, halkovat ilmaa ja johdattavat kulkua. Kunnes kuvio hajoaa palatakseen taas yhteen tai muodostaakseen duettoja ja sooloja. Tuntuu kuin katsoisi tanssivia nuotteja.

Tuomo Railon Bach-projekti valmistui oikeaan paikkaan. Railo oli Tanssin talon keskeisiä puuhahenkilöitä, ja nyt haave ison näyttämön teoksesta on toteutunut. Koreografia on syntynyt videoiduista improvisaatioista puretusta materiaalista. Railo on halunnut säilyttää improjen hetkellisyyden ja onnistunut siinä. Bach-projektin erinomaiset tanssijat ovat ottaneet vaativan koreografian täysin omakseen ja tuovat sooloihin ja duettoihin elämänkokemuksensa. He välkkyvät kuin yksitellen poimitut jalokivet kukin omalla, kirkkaalla tavallaan.

Vaikka teoksessa ei ole kerronnallisia elementtejä, sisällyttävät sellaiset taiturit kuin Jyrki Karttunen ja Katri Soini yhteiseen duettoonsa elämänmittaisen matkan. Teoksen kaltaista puhtaan liikkeen täydellistä juhlaa en muista pitkään aikaan nähneeni.

Railo mainitsi tämän lehden edellisessä numerossa, että sodan ja pandemian teemat näkyvät hänen teoksessaan konservatismina. Bach-projekti onkin pelkistetyn visuaalisuutensa, kansantansseista tuttujen kuvioidensa sekä selkeydessään 60-luvun modernista tanssista muistuttavan liikekielensä ansiosta viehättävällä tavalla ”vanhanaikainen”.

Tunnelmaa tukevat Railon valmistamat abstraktit ja värikylläiset animaatio, jotka projisoidaan näyttämön takaseinään.

Railo mainitsi olleensa aina sitä mieltä, ettei kuolevaisten tulisi tanssia säveltäjäneron tahtiin. Onneksi hän ei voinut vastustaa kiusausta.

Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehti, 1.3.2023

Raisa Rauhamaa, Teatteri & Tanssi+ Sirkus lehti 2/2022

ARVOSTETTU AFORISTIKKO ja runoilija Mirkka Rekola (1931-2014) oli tuottelias yli viisikymmentä vuotta. Suomalaisen runouden kaanonissa Rekolan merkitys sotien jälkeisen kirjallisuuden modernismin airuena on suuri. Tätä taustaa vasten pidän Simo Heiskasen lähtökohtaa tuottaa yhden miehen esitys Rekolan runojen maailmasta melkoisen uhkarohkeana taidetekona.

Heiskanen on pitänyt kaikki esityksen narut näpeissään: ohjannut kokonaisuuden, säveltänyt materiaalin, luonut askelmerkit ja ideat sekä visuaalisen toteutuksen sooloonsa, jota kolmimiehinen orkesteri, Milla Viljamaa, Sara Puljula ja Topi Korhonen, taidolla ja herkkyydellä säestävät.

Mutta miten vaivattomasti eteenpäin virtaavan ja syvällisen, laulua, liikettä ja tekstejä sisältävän esityksen Heiskanen onkaan valitsemistaan runoista onnistunut luomaan! Hän on sisäistänyt Rekolan runouden laadun, jossa arkinen ja myyttinen kohtaavat riveillä ja niiden välissä.

Minä unohdin miten suuressa talossa asun -teoksessa kuullaan tekstejä muun muassa ikääntymisestä, tuulesta, muistista, vuodenajoista, linnuista ja ruusuista. Omaperäinen ja jokaista piirtoa myöten hallittu toteutus on kuin pienoiskuvaelmien rypäs, jossa näköalat avartuvat jokapäiväisistä havainnoista tavoittaen runouden tärkeimmän tehtävän, arkitietoisuuden näkymättömät tasot.

HEISKANEN LAUSUU, laulaa ja liikkuu musiikin ja tekstin yhteismaastossa pakottomasti, on lavalla kuin kotonaan ja sulautuu koko kehollaan tarinoiden vietäväksi. Hän artikuloi eheän Rekola-maailman suoraan yleisölle lämmöllä ja selkeydellä.

Runouden korkeammat olemisen kiteymät kevenevät Heiskasen käsittelyssä. Varmalla läsnäolollaan ja oivaltavilla, runoja kuvittavilla, pantomiinomaisilla piirroilla Heiskanen kirkastaa merkityksiä niin, että välillä mysteereihin piiloutuvat tekstit saavat nokkelan kuvituksen. Toteutusta Rehevöittää Tuomo Railon herkällä kädellä tavoittamat tausta-animaatiot.

Miltei kaksituntinen esitys on kaikkien aistien herättelyä, jossa sydän lämpenee ja täyttyy sekä mieli sivistyy.

Elämyksen jälkeen oli pakko kaivaa Rekolan runot esiin ja lukea uudelleen niitä helmiä, joita Heiskanen auliisti jo yleisölle jakoi.

Espoolainen Tanssiteatteri Glims & Gloms perusti jo paljon ennen koronapandemiaa Espoon keskuksessa sijaitsevaan kauppakeskus Entresseen kauppakeskusteatterin. Kyseessä on Suomen Kulttuurirahaston tukema hanke, jonka tavoitteena on elävöittää tyhjillään olevia liiketiloja ja tuoda teatteria ihmisten keskelle paikkoihin, joissa he muutenkin liikkuvat. Esitykset ovat koko perheelle suunnattua fyysistä ja nukketeatteria.

Pandemia katkaisi hyvin alkaneen toiminnan. Nyt kauppakeskusteatteri on aloittanut uudelleen uudella esityksellä. Vaikka kyseessä on pop up-teatteri ja tila on suhteellisen pieni perusliiketila, Glims & Glomsin kauppakeskusteatteri ei ole satunnaisen oloista katuteatteria. Esitystilaan katsomoineen on satsattu niin, että yleisöllä on mahdollisuus kokea täysipainoinen teatterielämys.

Henkilökunta hätäapuhommissa

Tämä näkyy myös syyskuussa ensi-iltansa saaneessa Antti Puuhaara -esityksessä, joka on suunnattu yli 4-vuotiaille. Esityksen jokaiseen osatekijään, ja erityisesti sen visuaalisuuteen on panostettu.

Tapahtumapaikkana on Pinkopahvilan kotiseutumuseo, jonne odotetaan teatteriseuruetta esittämään kansansatuun perustuvaa Antti Puuhaara-esitystä. Väärinkäsityksen takia ryhmä ei saavukaan, joten museon henkilökunnan ei auta kuin ryhtyä itse sadun esittäjiksi, kun yleisökin on jo paikalla.

Nukke- ja esineteatteriin perustuva esitys pursuaa kekseliäitä nukkeideoita, joista iso osa luodaan ja rakennetaan näyttämöllä. Muutenkin Karoliina Koiso-Kanttilan puvut ja tarpeisto, Metti Nordininlavastus ja Leevi Lehtisen animaatiot ovat herkullisia. Niissä on huumoria, ripaus jännitystä ja kauhuakin, värikylläisyyttä ja sopivasti kansanperinnettä. Tämä kaikki mitenkään erityisesti osoittelematta. Pasi Pehkosen valot ja Simo Heiskasen musiikki ja äänimaailma tukevat ja muotoilevat omalta osaltaan mainiosti tarinan kulkua.

Tuomo Railon käsikirjoitus seurailee selkeästi monipolvista tarinaa sirotellen mukaan komiikkaa ja aimo annoksen kansanperinnetietouttakin unohtamatta muutamaa ajankohtaista viittausta muun muassa toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamiseen. Ohjauksessaan Railo on napakka ja niin rytmityksen kuin toimivan rakenteen sujuvasti hallitseva.

Antti Puuhaaran loistavat esittäjät Johanna Keinänen, Kaisa Niemi ja Tuomo Railo siirtyvät sujuvasti näyttelijöistä nukettajiksi ja tanssijoiksikin. Heidän tulkinnoissaan museon henkilökunnasta ja tarinan monista hahmoista on rehevyyttä ja ironiaa, mutta myös lämpöä ja sydämellisyyttä.

Antti Puuhaarassa on runsaasti tarttumapintaa isommillekin katsojille, se ei missään tapauksessa ole mikään pikkulasten esitys. Vajaan tunnin kestävä esitys sopii erinomaisesti syksyisen kauppamatkan tai päiväkoti/koulupäivän elävöittäjäksi ja hyvän mielen tuojaksi.

Annikki Alku, Demokraatti 8.10.2021

Suvi Satama, Turun Sanomat, 15.11.2020

Glims & Gloms: DJ Mölytoosa ja Mummu

Käsikirjoitus ja ohjaus Simo Heiskanen, lavastus Tuomas Vellamo, puvut Nina Ukkonen, valot ja videot Ville Virtanen. Kauppakeskus Skanssissa 13.11.

Simo Heiskasen käsikirjoittama DJ Mölytoosa ja Mummu on kouluikäisiin vetoava musiikkikomedia Pölymöly-nimisen radioaseman työstä. Vaikka ennakkoajatukseni pop up -teatterin toimivuudesta Skanssin kauppakeskuksessa on varovaisen epäilevä, Skanssin tilaan on saatu luotua maagista teatterin tunnelmaa.

Lavalla radio-ohjelmaa juontaa hulvaton Simo Heiskanen DJ Mölytoosana ja topakka Kaisa Niemi Mummuna. Kaksikon seurassa mielikuvitus vie katsojan mukanaan naurun ja ihmetyksen poluille. 

Istun katsomossa 5-vuotiaan poikani kanssa, joka toteaa, että Heiskanen on erityisen taitava tanssimaan ja että kaksikko lavalla saa häneltä ”12 tähteä ja on siis aika hyvä”.

Heiskasen ilmeikkyys ja luonteva lavakarisma on toden totta myös aikuiselle kiinnostavaa seurattavaa. Kaisa Niemi touhukkaana mummuna ravistelee perinteisen mummon stereotypioita modernilla otteella: vaikka mummo on marjametsässä ja siivoaa, hän myös tanssii pöydällä ja revittelee luudan kanssa ympäri tilaa.

Nina Ukkosen puvut puhkuvat mielikuvitusrikkaita yksityiskohtia ja nousevat teatterielämyksen keskiöön. Poikani kysyy, ovatko nuo aivan oikeita ihmisiä – hahmojen ulkoinen olemus painuu näin myös pienen katsojan mieleen.

Paikoitellen juoni jää junnaamaan paikoilleen ja tanssia olisi saanut olla enemmän, koska liikkua kaksikko osaa. Kohtaus, jossa DJ Mölytoosa ja Mummu siirtyvät juontamaan urheiluradio-osuutta, on valloittava. Pingispallot saavat luudasta kyytiä ja Niemi ottaa eturivin lapset oivaltavasti mukaan peliin.

DJ Mölytoosa ja Mummu osoittaa, miten kömmähdykset kuuluvat arkeen ja niistä selvitään yhdessä ja sen avulla, että muistetaan, että itselle on hyvä myös nauraa.

Kiertävän pop up -teatterin idea on loistava, koska se tuo teatterin kaikkien ulottuville. Näin yhä useampi pääsee kokemaan esittäviä taiteita, joilla on keskeinen merkitys arjen irtiottojen mahdollistajana ja mielikuvituksen vapauttajana.

Anniki Alku’s review in Savon Sanomat 28th of June 2018 
translated into English

Kuopio Dance Festival has usually mainly focused on performances for adult audiences. That is why it is very good that this year, Glims & Gloms’ JAM – Mr Hillo’s Confusion is in the festival’s programme. The performance for the whole family premiered last autumn.

If the name sounds funny and absurd, so is the performance. Simo Heiskanen, one of the two founders of the theatre, created the choreography and composed the music for JAM. It is wistfully humorous and progresses using the logic of association. It is the story of a Chaplin-like hobo, Mr. Hillo (”jam”). He carries all his belongings and memories with him in a pile of suitcases that contain everything from flowers to a big top.

When Hillo’s most precious treasures, Esmeralda, Vilivili and Urho, come to life, things start to happen. Nothing very extraordinary, but mishaps, a little blustering, singing and beatboxing as well as eating jam, of course. The point of view is a little bonkers and based on clownery.

Heiskanen, who plays the role of Mr Hillo in a warm-hearted manner, has three strong personas. Jonna Aaltonen’s Urho is a very charming little man, who will not let anyone walk over him. Eero Vesterinen’s Vilivili is an adorable big clown, and Mikko Makkonen’s Esmeralda is a shy girl with surprising talents.

In addition to the titillating role portrayals, each one of the characters is a brilliant dancer whose precision of movement and stage presence enchant.

The visual design created by Karoliina Koiso-Kanttila is colourful and has a pinch of fairy-tale. The costumes meander mischievously, but they take a stylish bow to circus tradition.

JAM can be watched only as a well-made dance comedy, but under the surface there are deeper tones, too: the justification of being one’s true self and the transience of life. Big matters that are not imposed, but made visible.

Minna Tawast, Teatteri & Tanssi + Sirkus -magazine, 6-7/ 2018

Tuomo Railo has been combining speech and movement in his works in a creative way for long already, looking for the common force of language and movement. In Omnipotens, which premiered in 2016, Railo seemed to take the use of speech to the extreme; it was there more than in a traditional theatre monologue. The lates work Valkoisten vankina (Imprisoned by the Whites) works with the same principle, but the relation between movement and speech is less provocative, smoother. Narrative monologues and dialogues that carry the storyline change or are organically united with movement. Sometimes one forgets totally which one is in question.

Besides Railo, the story is told by Sanni Giordani, Kaisa Leppänen, Jukka Tarvainen and Jussi Väänänen, who are outstanding. They act skilfully, too, from a little distance.

It fits the story’s dispassionate narration, which feels especially valuable because Valkoisten vankina is based on the memoirs of Railo’s grandfather’s brother by the same name. He 

recounts his experiences as a Red prisoner at the prison camps in Kokkola and Tammisaari in 1918. Out of the memoirs, Railo has dramatized, choreographed, directed and staged with drawings an appropriately paced, breathing work.

Pekka Railo’s experiences from a prison camp in Dragsvik became material for his brother’s grandson’s physical portrayal on stage.

Tove Djupsjöbacka, Hufvudstadsbladet, 19 October 2018

Glims & Gloms Dance Company go their own way on stage and create performances that are unique, but very different from each other – perhaps it’s not always so easy for the public to find a gem among performances for children, bubbly fireworks like the musical of Helinä Rautavaara or serious and very topical performances, like the one on the Breivik case.

The latest work Valkoisten vankina (Imprisoned by the Whites) is closest to the latter, a serious and thought-provoking witness portrayal from The Finnish Civil War. One points no fingers and makes no direct connections to the present, but between the lines I’m reading a certain concern for the society today – for example: look what can happen if the judiciary is totally hollowed out. History reminds us also of some details. Leakages to the media can have an important role in making changes.

Tuomo Railo is behind the script, direction, projections, and the intresting true story he wants to tell is the story of his father’s great-uncle Pekka Railo’s different testimony from a prison camp in Dragsvik on how one as a Red prisoner really can contribute. The older Railo starts a pharmacy on the camp and keeps a list of the dead and the causes of death. This information lands finally in proper hands and helps the public to find knowledge of the horrible circumstances on the camps. Later he helps to rebuild the country as a member of the parliament and a assistant city manager in Helsinki, among other things.

Physical theatre

As a performance, this falls in the category of physical theatre. Dance is present throughout but totally subordinate to the text. The dramaturgy has a nice flow, and the first scene is performed brilliantly – one gets at once the idea behind the role casting: everyone plays all roles, e.g. the role of Pekka Railo is constantly moved forward from one person to the next. One might think that this would water down the character of the role, but instead, it helps to make the lead complex, especially as it is played by both men and women.

The flow continues and the dramaturgy is, for the most part, successful. At times, there is a little too much text – it feels like one might need a little more air within the text to really take in the story. It is based on Railo’s journal portrayl, and the text is therefore concise and matter-of-fact, amazingly objective in many places. Sometimes one clings to drawing caricatures seasoned with thoughtful language of movement, especially when it comes to the judges. The time leap in the middle feels also a little sudden. The ensemble is even throughout and expressive in their performances.

The performance catches especially well the apathy on the prison camp, how hunger draws nearer the prisoners and makes them pine away quietly. Such moods are not dramatic, so this suggests that here the combination of text and lyrical movement do themselves justice.

Glims & Gloms dance company’s new production Valkoisten vankina (Imprisoned by the Whites) is based on Pekka Railo’s memoirs by the same name. The performance portrays Railo’s experiences on prison camps for Red prisoners in Kokkola and Tammisaari in the aftermath of The Finnish Civil War in 1918.

Eeli Vilhunen, Demokraatti, 19 October 2018

Railo’s brother’s grandson, the dance company’s artistic director Tuomo Railo, has directed the performance and answers for the dramatization of the play as well.

Glims & Gloms combines the means of performing arts in their works, but their roots are in dance. This shows in the strong physical expression in Valkoisten vankina. Railo, who has his background in dance, not only alternates speech drama and movement in his direction, but these go one on the other throughout the story.

The scene that opens the performance, the interrogation scene, where the punishing of the prisoners is done using movement, is great, and it makes the spectator at once to witness what it meant to be a prisoner for the Whites. In scenes like this the parallelism of movement and speech flows and physicality strengthens the drama.

The collaboration of movement and speech is rewarding to watch throughout the whole 1,5 hours of the performance. The physicality absorbed into the scenes is, at its best, resourceful and adds an interesting level to Pekka Railo’s story, a level which functions also as a lightening factor when describing a cruel period.

Valkoisten vankina is visually beautifully controlled and simplified. For the most part, there are only four chairs and a table on stage in addition to the performers. The projected drawings from the prison camps created by Tuomo Railo dominate the staging. The colours of the projections are in beautiful harmony with Karoliina Koiso-Kanttila’s costumes and create a complete whole. The plain and wide stage produces the space needed for the performers’ physical expression as well.

Pekka Railo’s memoirs have been transposed to the stage in an excellent manner, even if at times the source work shines through in a disturbing way. In practice, this comes out as excessive narrativeness, when one is forced to explain the background for important events to the spectators. At times, the performance shows itself more like a series of isolated events, which makes the dramatic impression thinner and thus alienates the spectator too much from the performance.

The portrayal of the times is, however, plausibly dramatized. The everyday life of Red prisoners and the inhuman conditions on the prison camp and the poor walk of life are portrayed touchingly. The performance brings associations to the present day’s invariably toughening political values.

Valkoisten vankina is a performance run by an ensemble. The five-person performer group works fantastically together and changing roles on the go from one performer to the next works well in an equal company, which brings an airy addition to the performance’s tapestry of speech and movement. Not even the fire alarm which annoyingly interrupted the performance had an effect on the intensity of the group’s expression, and eventually, one hardy noticed the break.

As a whole, Valkoisten vankina successfully exposes an important period of our history and makes us, as Tuomo Railo says, ”feel gratitude towards the great and the silent who built our society.”

Tuomo Railo’s Valkoisten vankina (Imprisoned by the Whites) is based on his great-uncle’s experiences.

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat, 19 September 2018

Shocking start. One at a time is taken for interrogation or rather for torturing. Most of them are journalists. The case is freedom of speech – the analogy to the present is clear. We are on a camp for Red prisoners, where there is no human dignity. Most of them deny having committed any crime, but one is a traitor trying to save his own skin.

Valkoisten vankina is based on scriptwriter/director Tuomo Railo’s great-uncle’s own experiences. The theme fits therefore well into the present year. “Well” might not be the correct word – a better one might be ”deadly”.

This is the story of a camp where Red prisoners a concentrated. So it is a concentration camp, where staying alive is the only hope. For food, one gets a little piece of bread and water. To somehow survive, people try to make themselves useful in different ways, by cleaning or by using their medical skills.

The exciting thing about the performance is the way it’s done. Speech combined to continuous movement, even dance. A genre like this is quite rare. This does not mean that first comes a monologue and then a bit of dance. Movement runs continuously next to speaking. It does not illustrate or underline it. They are equal.

Melodrama is a type of music where speech and music go one on the other. Here you could speak of dancing melodrama. The story and the plot run smoothly forward, but the movement runs by their side. This does not at all distract the story, but forms a well-balanced synthesis. This synthesis is very powerful, even though it’s horrible as well. As a traditional play, this would only be a historical image.

In some places, overdoing the movement lightens the serious theme so much that it makes one laugh. In the court martial, the court decision is read by chanting aloud and dancing Rumba to the rhytm of Besame mucho. Colliding the serious and the comical creates a strong and resonating effect. These moments of comic relief ease the spectator’s excessive feelings of angst.

The Tammisaari camp was built from nothing without any existing structures or infrastructure, as one would say nowadays. The prisoners had to create it themselves, starting from bookkeeping of the dead. The story is shockingly ghastly, but it is alienated by physicality, movement and dance.

Valkoisten vankina is a kind of tendency theatre, preaching like e.g. Lapualaisooppera, but instead of singing and music, the means are physicality and dance. At times, dance seems to be separate from the text, but partly, it brings into mind Asian theatre, where every gesture has a corresponding thought or emotion.

The actor-dancers have all in their many roles excellently taken in the idea of the genre and the thought. This is ensemble theatre at its best.

Anne Saarikettu, Keskipohjanmaa February 14, 2018

Glims & Gloms, who performed at dance festival Kokkolan Talvitanssit, is an award-winning dance theatre from Espoo aiming at producing performances that include touching comedy, surprising humour and elevating dance.

On the big stage the audience witnessed Jam – Herra Hillon hämmennys (JAM – Mr Hillo’s Confusion). The auditorium was full: children under the age of seven and school children with adults accompanying them.

The programme leaflet describes the performance like this: Mr Jam Hillo carries all his belongings with him. Having lost his home, he lives the life of a hobo and wanders around dragging his bags. Inside the load of luggage, there is everything one could need, but also antiques, the value of which is only understood by Mr Hillo himself. The former junktrader’s most valuable treasures – Esmeralda, Vilivili and Urho – come into life for the horror of Hillo and for the joy of the children.

It was uplifting to observe how the children were absorbed by the performance and how they reacted, e.g. their intense gazes, astonished questions and their laughter immediately after something intresting took place on stage.

Even from an adult point of view, the under an hour long performance was an interesting journey to a world of versatile physicalness, colours, shadows and sounds.

I can only guess how and for how long the performance will reflect in the child spectators’ lives, as it fuels the imagination in many different ways. I bet the children will keep taking in influences of the movements of the characters as well as from the costumes and other props in their role plays for a long time.

One of the under seven-year-old children in the audience described the performance as funny and even scary. ”I recommend this to 4-year-olds,” the child said. So do I.

I also give thanks and take pleasure in how diverse Kokkola’s cultural life is, even for children.

Annikki Alku, Demokraatti, 3 December 2018

Raxu Taskunen is a little and quite endearing furry creature who loves pockets and puffs. Raxu, created by Simo Heiskanen of the Espoo-based Glims & Gloms theatre, has adventures from one pocket to the next. Sometimes he ends up in the sewers while escaping secret detective Hönttönen and finds a friend, cockatoo Rudolf, from the other side of the world, in Australia. Raxu Taskunen is written, composed, directed and performed by Heiskanen, and it was grandiosely defined as a puppet theatre musical. The performance that can fit in almost any room, is indeed a musical with all its songs of different styles, but above all it is a both verbal and visual firework.

The glowing traditional puppet theatre scene created by Anne Aario and Nina Ukkonen resembles an oriental fairy tale. The hand puppets and finger puppets are colourful and resourcefully imaginative. They radiate fairy tale magic.

Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat, 3 May 2019

DANCE THEATRE Glims & Gloms’ Simo Heiskanen is a true Renaissance man from Espoo. He dances, acts, writes scripts, composes and sings. Raxu Taskunen is a leap into the world of puppet theatre. Almos everything is done by Heiskanen.

The work is described as puppet theatre musical. This is certainly not a big musical, as institutional theatres tend to call their musicals nowadays. Everything is small, doll-size.

The whole performance can almost be fitted in a pocket, and what could be more fitting when the main character is called Taskunen, ”Pockets”, and he lives and travels in people’s pockets.

The compact performance does not call for a lot of space or resources. Raxu Taskunen has been performed in a shopping mall, and a kindergarten tour is planned for the autumn.

The word ”musical” is catch-all here. The almost throughout sung puppet fun is perhaps closer to modern opera.

Heiskanen does not follow the path of least resistance. The reciting and winding music does not offer clear melodies or catching earworms. Hearing it for the first time, its is pointless to try to recall ”arias” or hits.

Simo Heiskanen plays all roles by himself. Raxu Taskunen himself is a hybrid of a hand and a finger puppet – a likeable but undefinable hairy creature, whose passion and bad habit is puffs.

He avoids boring things, like going to bed early or eating healthy food. His worst enemy is secret detective Hönttönen who presents himself as a moralist and who is a tedious person in general.

The state of affairs is clear. Children love anarchic characters who are against authorities and grown-ups, from Pippi Longstocking to the Moomins.

However, Heiskanen’s script has a modern and important educational and enlightening tone.

In Australia, Taskunen experiences a conversion with the help of cockatoo Rudolf (my favourite character in the performance) and learns to eat grains and nuts instead of salty and greasy puffs. He does not shun greens either any more.

Heiskanen does not overexplain or preach like a health evangelist. The theme is barely introduced and followed through during the short performance.

One might have finger-wagged more without losing credibility. Things are understood when a little creature acts as an example.

In his text, Heiskanen uses funny rhyming and nonsense that is considered agreeable to children. Some comments might only be understood by adults even though the charmingly homespun performance with all its conventions is clearly directed to children.

One could very well add a discussion on the theme.

Anniina Karhu, Turun Sanomat, 15 September 2019

It’s fun that in a shopping centre like Skanssi, you can between shopping – or even especially – make a visit to a theatre. The Espoo-based dance company Glims & Gloms got the idea to brighten up empty commercial premises by offering artistically ambitious professional theatre in an easily accessible form.

In Turku until the 29^th, it is possible to throw oneself into the bizarre world of Raxu Taskunen. The hairy creature is greedy for salty and greasy puffs, which he looks for in different kinds of pockets. Raxu’s speedy adventure takes the spectator from pockets to deep sewers and from there, through the drain trap all the way to Australia.

The solo work by Simo Heiskanen, who is mainly known as a choreographer, is ample and meandering. The ampleness comes from elements of story-telling and verbal expression, but also from puppets and many expressive characters. Besides Raxu, an individual gallery of characters appears on the stage. Their roles vary from adversary to helper.

The clever rhyming of songs offers the spectators many fun moments of insight. Even a stealthy lesson is hidden in the package: healthy eating habits and regular bed times pay off. Thoughtless pursuit of instant pleasure will, by contrast, often prove harmful.

Heiskanen’s gestic expression is eloquent and precisely accentuated. Even for the songs that play with different styles, he finds a wide scale of tones.

Jussi Tossavainen’s review in Helsingin sanomat 4th of September 2017

I thought I would say that Glims & Gloms Dance Company’s Mr Hillo’s Confusion is not theater for children. I want to correct my opinion. This is specifically for children, and especially intended to be seen by teenagers and their educators.

Here Espoo has an artist couple that the city perhaps does not deserve. Simo Heiskanen and Tuomo Railo ventilate attitudes on every front: as dancers and as makers of children’s theater, and Railo as a physically strong dancer as well as a talented artist.

Going to see the performance of Heiskanen’s new JAM – Mr Hillo’s Confusion, I thought I was going to a jolly, traditional Finnish children’s theater performance, but it turned out to be anything but that. Drawing from the tradition of Commedia dell’arte, the performance presents the archetypal roles, but mixes them merrily. It doesn’t matter which role each and everyone is playing.

Heiskanen himself acts as the master of ceremonies who presents the characters, wearing a classical clown’s makeup, of course. The court jester has always gotten to tell the truth in a clown’s costume.

The performance confuses how you think and how you could think in a different way. Mikko Makkonen plays the role of the charming Esmeralda without making the character a drag show travesty. In his floaty skirt and princess costume he does not taunt girlhood.

Jonna Aaltonen in the role of Urho does not choose the most obvious path, either. She has realised that being a man doesn’t mean chortling and groin rubbing. Urho is, despite his name, a small person who is carried and tossed around by others. Gender stereotypes get mocked without a trace of bitterness.

I’ve always loved Eero Vesterinen’s natural way combining motion and expression. Now he has been given, according to my interpretation, the role of Arlecchino. In this role, you can say anything without gendering. And he certainly does! Vesterinen’s motion and body language feature every little nuance that you can imagine to be expressed. I could watch his physical presence forever.

Heiskanen himself has composed the music for his work. As a renaissance character, he manages to make pastiches of the piano music accompanying silent movies and sound effects all the way to the strong ballads of the political song movement.

The style chosen for Mr Hillo’s Confusion – combining classical theater style with silent movies, miming and slapstick – works perfectly. The name of the work tells and does not tell something of it. This does, after all, create confusion.